Digitaalinen valvonta ja vakuutus paimentajana

Turo-Kimmo Lehtonen

Kuva: Bigandt_Photography

Algoritmien mullistaessa koko elämäntapaa niiltä on toivottu murroksellisuutta myös vakuutusalalla: olisiko mahdollista ennakoida entistä paremmin erilaisia onnettomuuksia ja niiden kustannuksia? Viime vuosina alan toimijat ovat pyrkineet vastaamaan tähän kysymykseen monin tavoin. Yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta kiinnostavaa on, että vastaamisen tavasta riippuu myös se, mikä on algoritmien ja valvovan vallan suhde. 

Vakuuttaminen ja tarkkailukapitalismi 

Vakuutusalan sisällä innostusta on herättänyt varsinkin kyky seurata ihmisten arkitoimintaa. Perinteisesti vakuuttaminen on nojautunut tietoon, jota on kerätty pitkän ajan kuluessa. On tunnettu esimerkiksi vuosittaiset liikenneonnettomuuksien määrät, niihin joutuneiden ikä- ja sukupuolijakaumat sekä tapahtumapaikkojen todennäköisyydet. Liiketoiminta on perustunut riskiluokitteluille, joita on luotu menneiden tapahtumien tuottaman aineiston pohjalta. Digitalisaation on toivottu tuottavan murroksen, jossa riskejä sen sijaan voitaisiin arvioida ajantasaisesti, datavirtaa herkeämättä seuraten. 

Seurantatekniikoita on kokeiltu niin Kiinassa, Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin esimerkiksi henkilö- ja liikennevakuuttamisessa. Jos taloudellisia kannustimia ja rangaistuksia voisi säädellä ajantasaisesti saatavan informaation mukaan, vakuuttaja voisi kannustaa ihmisiä bonuksilla terveyteen tai turvalliseen liikennekulttuuriin. Samalla kun alan toimijat ovat keränneet uudenlaista tietoa, on toivottu, että myös asiakkaat voisivat ammentaa siitä itselleen ymmärrystä elämänlaadun parantamiseen: unenlaadun tai ajotavan tiedostaminen mahdollistaisi aktiivisen oman onnellisuuden rakentamisen. Uusi valvontakyky siis voimauttaisi sekä vakuuttajan, joka tietäisi asiakkaittensa arkikäytännöt entistä seikkaperäisemmin, että laitteita kantavan yksilön, joka voisi tehdä entistä valistuneempia päätöksiä omasta elämästään. 

Näiden lupausten kääntöpuolena kriitikot ovat kiinnittäneet huomion siihen, miten uudet teknologiat mahdollistavat ihmisten tarkkailun ilman, että ihmiset itse tätä tietävät. Vakuutusala on usein mainittu, kun on oltu huolissaan uudenlaisista valtasuhteista, joita algoritmit tuottavat. Esimerkiksi Shoshana Zuboff kysyy paljon huomiota saaneessa kirjassaan The age of surveillance capitalism (2019), mitä tapahtuu, jos vakuutusyhtiö etäisyyden päästä voi hallita autoa, jonka omistajan riskit nopeasti ovat nousseet tai jolta on jäänyt vakuutusmaksut maksamatta. Voiko esimerkiksi omistaja yhtäkkiä jäädä autonsa ulkopuolelle, kun tarkkailukapitalismin airut ottaa sen etähallintaan?

Viime kädessä logiikkana on, että tarkkaileminen ja rankaiseminen sisäistetään: jos ihminen ei itse tee muutoksia elämäänsä laitteiston kertoman normituksen mukaisesti, vakuutusyhtiö voi vahvoilla ”kannustimillaan” ajaa – tai kuten nykyään mielellään sanotaan, ”tuupata” (englannin nudge) – ihmiset tottelemaan digitaalisesti välittyviä hyvän elämän ohjeita. 

Vakuutusala muuttuu hitaasti

Vakuutusalan kokeiluja on jatkettu jo kohta kymmenen vuotta. Nyt tiedetään, että sekä henki- että liikennevakuuttamisenkin kohdalla on ollut vaikea lunastaa positiivisia lupauksia uudenlaisen tiedon saannista, kyvystä ohjata asiakkaita ja tarjota heille mahdollisuus oman elämän uudenlaiseen hallintaan. Tähän ei ole myöskään näköpiiriissä ihan heti muutosta. 

Vaikka dataa ihmisten tekemisistä voidaan tuottaa paljon, vakuutuslaskelmia tekevien aktuaarien näkökulmasta sen luotettavuus ja standardoitavuus on edelleen pullonkaula. Samalla asiakkaiden halukkuus omaksua uusia mittaamisen muotoja ja käyttää laitteita säännöllisesti on osoittautunut vähäiseksi, kuten Leuvenin ja Tampereen yliopiston tutkija Maiju Tanninen on töissään osoittanut. Euroopan Unionin sisällä tärkeää alan kehitykselle on myös ollut sääntely: finanssivalvonnan näkökulmasta riskiluokittelun pitää nojata luotettavaan ja ennakoitavaan tiedonsaantiin, eivätkä ranteessa pidettävät henkilökohtaista terveyttä arvioivat anturit toistaiseksi useinkaan täytä kriteereitä. 

Kaikkinensa digitaalinen disruptio on näkynyt vain vähän asiakkaiden lähinnä käyttämissä tuotteissa. Zuboffin pelkäämä tarkkailukapitalismi ei ole sellaisenaan toteutunut ainakaan vakuuttamisessa.

Vakuuttaminen ja riskien ennaltaehkäisy 

Nyt näyttää siltä, että lupaavin henkilövakuuttamisen kehittämistyö Pohjois-Euroopassa suuntautuu hieman toisaalle kuin digitaalisissa utopioissa ja dystopioissa on aiemmin hahmoteltu. Edelleen ollaan kiinnostuneita digitaalisten aineistojen luomista mahdollisuuksista tietää asiakkaista enemmän ja nopeammin kuin ennen. Kuitenkaan enää ajatuksena ei ole joko ajantasainen puuttuminen suoraan vakuutussopimuksiin (esimerkiksi muuttuvien bonuksien välityksellä) tai ihmisten ajatteleminen toisista eristettyinä yksilöllisinä oman elämänsä optimoijina. Sen sijaan tietoa voidaan käyttää hyväksi, kun ohjataan asiakkaita entistä parempaan elämäntapaan – ei digitaalisen laitteen tarjoaman informaation vaan huolta pitävän ihmisen välityksellä. 

Kaupungeissa on aiemmin tehty ”etsivää nuorisotyötä”, kun on haluttu puuttua varhain syrjäytymisvaarassa olevien ihmisten elämään. Nyt samantapaista logiikkaa noudattaa vakuuttajien kiinnostus käyttää algoritmien antamaa tietoa eräänlaisessa etsivässä riskien ennaltaehkäisyssä.

Kööpenhaminan kauppakorkeakoulun väitöskirjatutkija Alexander Gamerdinger on tehnyt kenttätyötä isossa eläkevakuutusyhtiössä. Tanskassa toimiva yritys on alkanut seurata asiakkaitaan ja tunnistaa laajojen aineistojen avulla piileviä riskejä, joista ihmiset itse eivät ole välttämättä olleet tietoisia. Eläkevakuuttajia kannustaa tällaiseen seurantaan huomattavan suuret kustannukset, joita koituu, kun työikäinen ihminen syystä tai toisesta joutuu ulos työmarkkinoilta. 

Gamerdingerin tutkima vakuutuslaitos toimii niin, että kun on tunnistettu riskialtis ihminen, tähän otetaan yhteyttä. Hänelle tarjotaan apua, johon tukeutuen hän voi puuttua niihin elämänsä piirteisiin, jotka nostavat hänen riskiään. Suomessa vastaavia kokeiluja on tehnyt Kela, mutta toimintatapa ei ole vielä otettu laajasti ja systemaattisesti käyttöön.

Erityisen kiinnostavaa Gamerdingerin tutkimuksessa on sen kuvaama suhde digitaalisen tiedonsaannin ja inhimillisen huolenpidon välillä. Aiemmissa digitaalisen vakuuttamisen utopioissa on ajateltu, että uusi laitteisto voisi tiedon tuottamisen lisäksi myös korvata inhimillistä työtä: informaatio välittyisi automatisoidusti rannekkeilla ja näyttöpäätteillä. Gamerdingerin kuvaama vakuuttaja sen sijaan käyttää informaatiota uudenlaisen, huolta pitävän inhimillisen kontaktin synnyttämiseen. 

Valvonta ja vallan muodot 

Ranskalainen filosofi Michel Foucault kirjoitti alun perin 1975 julkaistussa kirjassaan Tarkkailla ja rangaista siitä, miten moderni kurivalta on nojannut elämän normittamiseen. Ihmiset sisäistävät tarkkailevan katseen ja pyrkivät ennakoiden välttämään sen rangaistusten kohteeksi joutumista. Suuri osa tähänastisesta algoritmien hyväksi käyttämisestä vakuuttamisessa näyttää nojanneen tällaisen ajattelutavan edistämiseen, joskin uusin välinein. 

Muutama vuosi Tarkkailla ja rangaista -kirjan julkaisemisen jälkeen Foucault kuitenkin alkoi tutkia hieman toisenlaisia valtasuhteita, joita hän luennoillaan nimesi ”paimenvallaksi” tai ”pastoraaliseksi vallaksi”. Nämäkin ovat Foucault’n mukaan määrittäneet modernia aikakautta. Erityisesti paimenvallan merkitys on korostunut viime vuosisadan aikana, kun hyvinvointiyhteiskunta on kehittynyt. 

Niin kurivallassa kuin paimenvallassa olennaista on ajatus hyvän elämän normista. Toisin kuin kurivalta, paimenvalta ei kuitenkaan nojaa tällaisen elämän tuottamisessa mekaanisiin palkkioihin ja rangaistuksiin. Sen sijaan olennaista on huolen pitäminen: paimen ohjaa paimennettavaa harjoittamaan itseään ja sisäistämään sellaisen toimintatavan, jota noudattamalla norminmukainen elämä vahvistuu. 

Voi olla, että tulevaisuudessa algoritmien mahdollistama valta elämän ohjaamisessa on vakuutusalalla tehokkaimmillaan, jos se nojautuu nimenomaan paimenvallan muotoihin ja ohjaajaksi nostetaan inhimillinen toimija.